Distortion Wizard

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen

Martta oli ollut naimisissa kaksikymmentäkolme vuotta. Se oli pitkä aika, jos sitä mittasi avioliittotilastoilla, mutta lyhyt, jos sitä vertasi niihin ihmisiin, jotka olivat olleet naimisissa koko ikänsä ja pitivät sitä jonkinlaisena saavutuksena.

Martan mielestä avioliitto oli alkanut lupaavasti. He olivat tavanneet yhteisen tuttavan syntymäpäivillä, mies oli ollut hauska ja osannut valmistaa sienikastiketta. Ensimmäisinä vuosina he olivat matkustaneet kerran vuodessa jonnekin, tavallisesti Viroon, ja käyneet kesäisin mökillä. Myöhemmin matkat olivat jääneet pois, ensin rahanpuutteen ja sitten muiden syiden vuoksi. Sienikastikettakaan ei enää valmistettu. Mies oli alkanut juoda, ja juomisen myötä hänen käsityksensä siitä, millainen avioliiton tulisi olla, oli muuttunut. Martta oli vähitellen oppinut, ettei kaikkia asioita kannattanut sanoa ääneen, eikä varsinkaan silloin, kun mies oli kotona.

Mies ei ollut varsinaisesti paha ihminen, ainakaan Martan omasta mielestä. Hän oli monessa suhteessa aivan tavallinen suomalainen mies, joka seurasi jääkiekkoa, maksoi laskunsa silloin kun muisti ja piti siitä, että asiat tehtiin kunnolla. Hänellä oli myös taipumus hermostua, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Tämä taipumus oli vuosien mittaan laajentunut koskemaan melkein kaikkea. Martta oli oppinut lukemaan hänen mielialaansa pienistä merkeistä: tavasta laskea avaimet eteisen pöydälle, siitä, kuinka kauan hän seisoi jääkaapin edessä, ja erityisesti siitä, kuinka hän sulki ulko-oven. Jos ovi sulkeutui hiljaa, oli yleensä syytä olla varuillaan.

Naapurissa asui Leena, suunnilleen Martan ikäinen leski, jonka kanssa Martta joskus vaihtoi muutaman sanan taloyhtiön pyykkituvassa. Leena oli sellainen nainen, joka tiesi, milloin roskakatoksen lukko oli vaihdettu ja kuka oli jättänyt polkupyöränsä väärään paikkaan. Hänellä oli tapana sanoa, että nykyään ihmiset eivät enää tunne naapureitaan, mikä oli hieman ironista, sillä hän ei itsekään tuntenut Marttaa juuri lainkaan. Kerran Martta oli tullut pyykkitupaan mustelma poskessaan. Leena oli katsonut häntä hetken ja kysynyt, oliko hän kaatunut. Martta oli vastannut myöntävästi. Leena oli nyökännyt sillä tavalla, jolla ihmiset nyökkäävät kuullessaan jotakin, minkä ovat jo päättäneet uskoa. Sitten hän oli kertonut, että hänen polvensa oli ollut kipeä jo kolme viikkoa. Keskustelu oli kerta kaikkiaan un succès, eikä kummankaan tarvinnut enää palata siihen.

Eräänä iltapäivänä Leena oli kuitenkin tullut Martan ovelle ja kysynyt, tarvitsiko tämä apua. Mies oli ollut edellisenä yönä äänekäs, ja Leena oli kuullut seinän läpi jotakin, mitä ei ollut halunnut tunnistaa. Martta oli seissyt ovella villatakissaan ja pitänyt kättään ovenkahvalla. Hän olisi voinut sanoa melkein mitä tahansa. Hän olisi voinut pyytää Leenaa soittamaan poliisille, pyytää päästä yöksi hänen luokseen tai edes sanoa, ettei kaikki ollut hyvin. Sen sijaan hän oli hymyillyt ja sanonut, että heillä oli ollut vähän erimielisyyksiä. Leena oli vastannut, että kaikilla pariskunnilla niitä on. Sitten hän oli laskenut kätensä Martan olkapäälle ja sanonut, että naisen pitää pitää itsestään huolta. Martta oli kiittänyt. Leena oli lähtenyt kotiin tyytyväisenä siitä, että oli ottanut asian puheeksi, ja Martta oli sulkenut oven.

Sinä iltana Martta oli tehnyt makaronilaatikkoa. Mies oli tullut kotiin tavallista myöhemmin ja kysynyt, miksi ruoka oli kylmää. Martta oli sanonut, että sen voisi lämmittää mikrossa, mikä oli jälkikäteen ajatellen tarpeeton huomautus. Mies oli katsonut häntä pitkään, siirtänyt lautasen syrjään ja noussut pöydästä. Martta tiesi, ettei ilta päättyisi hyvin. Hän oli nähnyt saman näytelmän niin monta kertaa, että olisi voinut kirjoittaa sen vuorosanat muistiin. Hän vei oman lautasensa tiskialtaaseen, pyyhki pöydän ja odotti, että mies menisi hetkeksi olohuoneeseen. Kun tämä lopulta nousi hakemaan lisää olutta, Martta meni makuuhuoneeseen.

Hän tiesi asunnossa muutaman paikan, joihin saattoi piiloutua, mutta vaatekomero oli niistä paras. Sen ovi ei pitänyt ääntä, ja komeron perällä oli tarpeeksi tilaa, jos siirsi talvitakit sivuun. Martta pujottautui sisään ja veti oven varovasti kiinni. Hän seisoi pimeässä vanhojen, hylättyjen juhlavaatteiden keskellä. Mies kulki käytävässä, avasi kylpyhuoneen oven ja kävi sitten makuuhuoneessa. Martta kuuli hänen hengityksensä ja tunsi tutun kylmän tunteen vatsassaan. Hän ajatteli, että ehkä mies kyllästyisi ja menisi nukkumaan. Hän oli ajatellut niin ennenkin.

Silloin hänen puhelimensa värähti. Näyttö syttyi vaatteiden keskellä, ja Martta näki FI-Alertin tunnuksen. Hän ei ehtinyt edes lukea ilmoitusta, kun puhelin alkoi väristä entisestään. Se oli kova, läpitunkeva ääni, joka tuntui täyttävän koko komeron. Martta yritti sammuttaa puhelimen, mutta hälytys sen kuin jatkui. Näyttöön ilmestyi tiedote ja Martan otsaan jääkylmä hikikarpalo. Hän painoi virtapainiketta, mutta puhelin ei hiljentynyt. Järjestelmä oli päättänyt, että kansalaisen oli saatava tietää asiasta, eikä kansalaisen oma käsitys tilanteensa kiireellisyydestä kuulunut päätöksenteon piiriin.

Makuuhuoneessa mies pysähtyi. Martta kuuli, kuinka hän kääntyi äänen suuntaan ja tuli lähemmäksi. Hän ehti painaa puhelimen villatakkia vasten, mutta siitä ei ollut apua. Mies avasi komeron oven ja katsoi häntä hetken. Puhelin jatkoi hälyttämistä. Mies otti sen hänen kädestään, vilkaisi näyttöä ja heitti sen voimalla lattialle. Sitten hän tarttui Marttaan.

Seuraavat minuutit olivat Martalle sekavia. Mies löi häntä useita kertoja ja huusi samalla jotakin, mistä Martta ei saanut selvää. Hän yritti suojata päätään ja päästä pois komerosta, mutta mies esti häntä. Mies riepotteli häntä, löi ja potki. "Katso nyt mitä sinä sait aikaan, saatanan huora! Sinä olet koko ajan valehdellut minulle. Minä tiedän kyllä, mitä sinä puuhaat silloin kun minä en ole kotona!" Lopulta mies poistui huoneesta. Martta jäi lattialle vaatteiden ja rikkoutuneen henkarin keskelle. Puhelin makasi muutaman metrin päässä, ja sen näyttö oli yhä valaistuna. Hälytys oli viimein lakannut.

Näytöllä oli ilmoitus: "Tämä on vaaratiedotteiden välitysjärjestelmän kokeilu."

Martta luki sen kolmesti.

Martta makasi lattialla ja kuunteli, kuinka mies avasi olohuoneessa television. Hän ajatteli Leenaa. Ehkä tämä kuulisi taas jotakin seinän läpi. Ehkä hän tulisi aamulla kysymään, oliko kaikki kunnossa. Martta mietti, mitä vastaisi. Hän voisi sanoa kaatuneensa. Leena voisi nyökätä, kertoa polvestaan ja lähteä sitten kotiin. Molemmat saisivat pitää kiinni siitä käsityksestä, että olivat tehneet parhaansa.

Martta makasi lattialla kyljellään ja itki hiljaa, kunnes nukahti.

Aamulla Leena tuli jälleen oven taakse. Martta avasi oven vasta kolmannella koputuksella. Leena katsoi hänen kasvojaan, sitten hänen käsiään, ja kysyi, oliko kaikki kunnossa. Martta vastasi, että oli. Leena nyökkäsi. Hänellä oli kädessään kauppakassi, josta pilkisti ruisleipä. Hän sanoi, että oli ostanut vahingossa kaksi, ja tarjosi toista Martalle.

Martta otti leivän vastaan ja kiitti. Leena jäi vielä hetkeksi seisomaan, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotakin tärkeää, mutta päätyi lopulta huomauttamaan, että seuraavalle viikolle oli luvattu pakkasta. Sitten hän lähti.

Martta sulki oven ja asetti leivän keittiön pöydälle. Hän ei ollut nälkäinen. Puhelimen näytölle oli yön aikana ilmestynyt vielä yksi ilmoitus: "Kiitos, että olet mukana rakentamassa turvallista Suomea, toivovat Suomen viranomaiset." Martta ajatteli Leenaa, miestään ja itseään. Sitten hän ajatteli, että ehkä hän voisi joskus muuttaa pois. Hän ei tiennyt minne, eikä hänellä ollut siihen rahaa, mutta ajatus oli olemassa.

Yhteiskunnan kriisinkestävyys oli hyvällä tasolla. Martan tapaus ei näkynyt missään tilastossa, mutta hänen puhelimensa oli kuitannut viestin vastaanotetuksi. Se oli tärkeintä.